Vapaa kuin taivaan lintu

Tiistaina 24. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 8 pvää ja 416 km 
Tänään poljettu 56 km 
reitillä Groningen - Bad Nieweschans 
____

Olen saapunut Hollannin koilliseen kolkkaan. Saksan rajalle on muutama kilometri. Raja olisi ollut mukava ylittää lautalla maiden välissä olevan Dollard-lahden yli, mutta lautta aloittaa liikennöinnin vasta toukokuussa.

On ollut reissun ensimmäinen sateinen päivä. Mikäs siinä. Mitä stressata säästä, kun siihen ei voi itse vaikuttaa? Mutta siitä huolimatta ei tällaisia päiviä kovin monia tarvitsisi tällä reissulla olla. Jo logistiikka on haasteellista, vaikka etukäteissuunnitelma sateen varalta toimikin hyvin.

Minimoin kastumisen lähtemällä matkaan aikaisin. Sääennuste on luvannut sadetta vasta puolesta päivästä alkaen. Aamupyöräily ulos kaupungista tutustuttaa mukavasti seudun työpaikkapyöräilyyn ja läheisissä pikkukylässä törmään hurjaan määrään lapsia, jotka polkevat kouluun.

Matka sujuu säästä huolimatta hyvin, maisemat ovat yhä edelleen ylivuotavan ihania, säästä riippumatta. Provinssitunteet vaikuttavat olevan korkealla. Maakunnan oma lippu liehuu melkein joka salossa. Epäilen josko Suomen tulevien maakuntien liput jatkossa liehuvat samalla tavoin, mikäli maakuntauudistus toteutuu.

Jätän Hollannin taakse haikeana. Erityisesti jään kaipaamaan loistavasti toimivaa pyörätieverkostoa, joka varmasti ei löydä vertaistaan mistään päin maailmaa. Jään kaipaamaan rentoa polkemista kauniilla kanavanrantaraiteilla. Ja jään kaipaamaan kaikkia niitä tuhansia eläimiä, joille olen rupatellut matkani varrella. Onneksi kukaan ei ole sulkenut minua paikalliseen pöpilään.

Pidän erityisen paljon linnuista, vaikken niitä kovin hyvin tunnekaan. Mieheni sanoo häpeävänsä pientä biologia minussa, kun hädin tuskin erotan kuusen koivusta. Sanonkin aina olevani valkotakkibiologi, en saapasjalkabiologi. Tunnistan siis paremmin vastaan kävelevät solut kuin vapaana liitävät linnut.

Bulkkien hanhien, ankkojen, joutsenten, sorsien ja lukuisten kahlaajien yläpuolella olen saanut erityistä iloa silkkiuikkujen soidinmenoista ja useiden lintujen pesintäpuuhien seuraamisesta, kun kosteikoista puuttuu vielä aluskasvillisuus. Kanavien yleislinnun mustavalkoinen väritys puhuttaa värisilmääni. Lajia en tunne.

Haikarat ansaitsevat erityishuomion. Pidän niistä kovasti. Muutaman kerran olen erehtynyt luulemaan kanavan vartessa päivystävää haikaraa sellaiseksi puutarhapatsaaksi, joita ihmiset laittavat kanavanvarsipihoilleen. Sitten olen ymmärtänyt olevani keskellä ei mitään. Kuka nyt tänne patsaan toisi? Kun irrotan kameraa etutangosta, haikara lähtee lentoon. Pari niistä on lentänyt vain muutaman sentin pääni yläpuolitse. Tunne salpaa hengen. Olen nähnyt myös yhden jalohaikaran. Se on sitten upea lintu.

Koiratkin ovat Hollannissa vapaita. Ja niitä on paljon. Kuten kissoja ja hevosiakin. Niistäkään ei saa helpolla kuvia, paitsi kaikkein löysimmistä. Koirat ovat tervetulleita ravintoloihin Hollannissa. Ne myös juoksevat nätisti omistajiensa pyörien vierellä ilman remmiä. Mietin mahtaisiko oma Mörköni juosta samoin, mikäli sillä olisi mahdollisuus. Epäilen.

Olenko minäkin vapaa, kun poljeskelen itsekseni täällä pitkin Hollannin maaseutua? Ystävättäreni mielestä kyllä. Itse olisin kriittisempi ja vastaisin, etten ehkä vielä. Voisin ottaa saman kysymyksen puolentoista viikon päästä, kun istun laivassa matkalla Saksasta Helsinkiin.

Mitä vapaus edes tarkoittaa? Helpot vastaukset sisältävät irrottautumista työstä, aikataulupaineista ja perhearjen vaatimuksista. Kirjailevan ystäväpariskuntamme vaimo kirjoitti joitakin vuosia sitten kirjan haaveestaan omistaa valkoinen sohva Rivieralla. Kirjan ydin oli siinä, että hän saisi itse päättää kuka hänen valkoisella sohvallaan istuisi. Sanoisinpa että siinä on kaikki. Eikä pelkästään vapaus päättää, kuka sohvalla istuu, vaan myös se, että siinä istuu joku.

Minun vapauttani koetellaan Bad Nieweschansin kylpylässä. Minulla on nälkä, kun saavun pieneen rajakylään. Pääkadun molemmat pubit ovat kiinni. Ei ole turistisesonki. Majapaikkaan ei pääse pariin tuntiin. Kuulen että ainoastaan kylän kuuluisasta terveyskylpylästä saa ruokaa. Pian sen jälkeen kun olen astunut sisään, minulle käy selväksi että kylpylä on kännykätön, tietokoneeton ja kameraton. Hetken olen lamaantunut ja tunnen olevani Neuvostoliitossa. Mitä ihmettä minä sitten voin tehdä lounasta odotellessa? Vartin päästä huomaan että olen rentoutunut. Systeemi saattaa siis toimia. Mitä väliä että kylpylä näyttää ulospäin kouvolalaiselta ala-asteelta.