lauantai 5. toukokuuta 2018

Kotiinpaluu

Lauantaina 5. toukokuuta 2018 
diivamatkaa takana 20 pvää ja 982 km 
Tänään poljettu 25 km 
reitillä Vuosaaren satama - koti 
____

Kesäsää saapuu Suomeen Diivan mukana. Poljen nautiskellen Vuosaaresta Vanhankaupunginlahden kautta ja Vantaa-joen vartta Maunulaan. Pyöräilijöitä on liikkeellä kasapäin. Viikin pelloilla päästetään lehmät kevätlaitumelle. Lintutornit notkuvat bongaajia. Samat siivekkäät, joille juttelin Hollannin kosteikoilla, ovat saapumassa Suomeen.

On ihana palata kotiin ja samalla haikeaa jättää matka. Toivon etten unohda.

On myös ihana palata Suomeen. Polkemani maisema vetää hyvin vertoja eurooppalaiselle. Samalla sielussa kuitenkin kaihertaa monta pientä asiaa, jotka omassa maassa ovat alkaneet ärsyttää minua sitä enempi mitä vanhemmaksi tulen.

Minä olen aina ollut sydänjuuriani myöten suomalaisen kulttuurin puolestapuhuja. Olen lukenut suomalaisia kirjoja ja kirjoittanutkin niitä. Olen katsonut suomalaisia tv-sarjoja ja saanut olla mukana muutamassa sellaisessakin. Olen intohimoinen suomalaisen teatterin seuraaja ja elokuvien katsoja. Osaan hyvin Suomen historian ja erityisesti taiteen kultakausi saa minut liikuttumaan. Elisabeth Järnefeldtin elämä kiehtoo.

Mikä nyt siis on muuttunut? Todennäköisimmin minä. En tahdo kestää arkikulttuurin rapistumista. Ja nyt en siis puhu siitä, miltä taideteokset näyttävät tai miten elokuvia rahoitetaan. Puhun pienistä arkielämän esteettisistä asioista eli kulttuurin juurista.

Miksi hotelliaamupalalla on aina sama kuiva karjalanpiirakka ilman munavoita? Miksi talot on rakennettu vessakaakeleista? Miksi metsistä on tehty puupeltoja? Miksi nuoriso ei lue enää kirjoja? Miksi lapsille tarjotaan huvittelukeskuksissa vain nakkeja ja ranskalaisia? Miksi käsityön perinteet eivät ole siirtyneet uusille sukupolville? Miksi mediaa ei osata tulkita kriittisesti? Miksi teatteria katsovat vain keski-ikäiset naiset? Miksi maaseudun kyläkeskukset siirtyvät maantien varsien ABC-keskuksiksi? Miksi apua tarvitsevaa ei vapaaehtoisesti auteta?

Polkupyöräily on yksi arkikulttuurin muoto. Tämän lisäksi se on ekologista ja siksi polkemisen kuuluisi olla poliittisesti tapetilla. Pyöräilykulttuuri on kuitenkin Suomessa vielä lapsenkengissään. Kuulen laivalle Eurooppa-reissultaan polkeneilta pyöräkumppaneilta, että Suomi ei ole hoitanut lainkaan omaa osuuttaan Euroopan Unionin EuroVelo-reiteistä. Juttelemme myös siitä, kuinka vaikeaa Suomessa on matkustaa pitkän matkan junalla pyörän kanssa. Pyörätiet ovat koko maan vinkkelistä katsoen usein vasta haaveita. Pyörämatkailua ei kehitetä. Hyvät puhelinsovellukset pyöräteistä ja pyöräreiteistä puuttuvat. Minä poljen satamasta Herttoniemeen käyttäen Outdooractivity-appia, jonka avulla saksalaisturisteja neuvotaan polkemaan Vuosaaren satamasta Helsingin keskustaan.

Matkallani olen saanut kurkistaa sekä Hollannin että Pohjois-Saksan pyöräkulttuureihin, mutta nähnyt myös kulttuurin juuria. Ne ovat paljon paljon syvemmällä kuin Suomessa. Mieheni kuittaa asian usein kommentilla, että me kun ollaan Suomessa tultu myöhemmin alas puusta kuin keskieurooppalaiset. Itse en usko tuon olevan koko totuus. Kysymys on ajattelutavasta.

En halua syyttää tässä puuskahduksessa ketään, mutta sanon silti, että muutos on jokaisessa meissä. Se syntyy pienistä teoista. Eikä muutos tapahdu nopeasti. Minun muutokselleni tämä ajatusmatka Diivan satulassa on tehnyt hyvää. Suosittelen ajattelemista itse kullekin.

Kun saavun kotiin, koira hyppii ilosta, tytär halaa ja mieskin näyttää tyytyväiseltä. Kissa ja kilpikonna eivät ilmaise tunteitaan.

Talutan Diivan uuteen kotiinsa autotalliin, jonne tytär on asettanut matkani maalin. Diivan tapaaminen vanha rouva Ainon kanssa on neutraalin kopea. Mutta kun aikaa kuluu, kyllä ne varmaan alkaa tulla juttuun.


perjantai 4. toukokuuta 2018

Lessons learned

Perjantaina 4. toukokuuta 2018
diivamatkaa takana 18 pvää ja 957 km
Tänään ei poljettu ollenkaan
reitillä Travemunde - Helsinki
____

Istun rahtilaivan kansibaarissa saunan ja hieronnan jälkeen. Diiva köllöttelee muiden kulkupelien kanssa autokannella.  On aikaa miettiä muiden projektien tavoin, mitkä olivat matkan ”lessons learned”.

Parasta tässä ihanassa matkassa oli ehdottomasti jokapäiväinen tunnelma pyörän päällä liikkeineen, kevään tuoksuineen, maaseutupaskan hajuineen, linnunlauluineen ja erityisesti täydellisine äänettömyyksineen. Maisemat olivat huippua, maaseutu se juttu. Erityistä olivat eläimet, vielä erityisempää ihmiset. Lauttamatkoista tykkäsin myös. Niitä tuli tälle pätkälle toistakymmentä. Päivittäinen perillesaapumisen euforia tuntui kropassa. Oli liikkunut paljon, hirmu väsynyt ja nälkäinen. Ruoka oli erityisen ansaittua ja hyvää.

Huonoa ei ollut paljon. Iltojen apeus kattaa siitä suurimman osan. Onneksi väsymys nukutti aikaisin ja uni oli poikeuksellisen syvää. Kropan rempat olivat haastavia, mutta jalkojen hoitaminen iltaisin muodostui ihan mukavaksi rutiiniksi. Tärkein ja paras ohje, jonka jalkojen osalta työkaveriltani sain, oli jalkojen liikuttelu illalla sen jälkeen kun oli tullut perille. Paljon jumpanneet lihakset ei tykkää, jos ne suorituksen jälkeen jumahtaa heti paikoilleen. Hyvää tekee vaikka kävellä matkan viimeinen kilometri, jumpata jalkoja ravintolapöydän alla ja ihan vaan liikkua illalla kevyesti. Jalkojeni viitisenkymmentä pikkumustelmaa eivät näytä hyvältä, mutta en ole niistä erityisen huolissani. Kun on vuototaipumusta, lihaksen turpoaminen tuppaa katkomaan pieniä verisuonia. Niin kävi myös aikanaan maratoniin treenatessani. Mikäli nyt suunnittelisin reissun uudelleen, lisäisin aikatauluun pari puskuripäivää kokonaan ilman polkemista, jotta jalat saisivat palautua.

Varusteista ehdottomia olivat puhelimeen littyvät. Ilman karttasovelluksia matka olisi ollut vaikeampaa ja täten myös akkulaturi, jolla ladata puhelinta matkan päällä, oli tärkeä. Minä käytin Fietsknopp-appia Hollannissa ja Outdooractivity-appia Saksassa. Google Maps ei ole minua varten. Se on suunniteltu niille, jotka haluavat nopeasti paikasta toiseen, ja ehdottaa yleensä reittiä, joka on pyörätie ison tien vierellä. Minä haluan pikkuteitä, polkuja ja rauhallisia maisemia. Paperikartat ovat hyvä lisä ja niistä on kiva suunnitella matkaa iltaisin, mutta polkiessa niistä ei ole juuri apua. Sadetta pitävä puhelimen teline etutangossa on myös tarpeen. Kilometrimittari on hyvä kartan apuväline. Koetin aluksi kirjata kilometrejä ja piirtää karttaa Sportstrackerin avulla, mutta se kulutti yhdessä karttasovelluksen kanssa kännykästä niin paljon virtaa, ettei akkulaturin teho kyennyt sitä kompensoimaan.

Opin että säätä ei pidä aliarvioida. Sateeseen pystyy kyllä varautumaan. Sivulaukkujen on hyvä pitää vettä ja korissakin olla pari sadetta pitävää pussukkaa. Sadeviittaakin käytin jonkin verran. Tuulta vastaan ei sen sijaan oikein pysty varautumaan, muuta kuin seuraamaan on-line ennustuksia ja reitittämään matkaa niiden mukaan. Alkumatkan hellekin toi joitakin vaatimuksia. Ohuet puuvillavaatteet estivät ihon kärähtämistä parhaiten ja huivit olivat huippua sekä kaulan että pään suojana.

Lääkevaraston kannattaa olla riittävä. Kylmägeeliä ja Voltarenia kului paljon. Tulehduskipulääkkeen otin myös aina yöksi. Apteekkeja on kuitenkin hyvin matkan päällä eli varastoa on helppo täydentää.

Käteistä pitää olla lompakossa. Kortti toimii huonosti maaseudulla ja Hollannissa MasterCard ei toiminut kaupoissa ollenkaan.

Ottaisinko jotakin lisää mikäli uudelleen lähtisin? Korvaläpät ehkä ja paremmat hansikkaat. Nämä toki siksi, että sää meni muutamana päivänä tosi kylmäksi ja kosteaksi. Ja tennispallon varmaan sujauttaisin matkaan. Sillä olisi helpompi pehmentää reisi- ja pohjejumeja kuin Addun tossuilla.

Oliko mukana jotakin turhaa? No työkaluja ja pumppua en tarvinnut, mutta sehän on ihan onnesta kiinni. En ehkä jättaisi niitä poiskaan. Alkuun tuntui, että vaatetta oli liikaa, mutta matka oli pitkä ja joka päivä hikosi niin paljon, että vaikea olisi selvitä vähemmälläkäön. Pesuaine on tarpeen, sillä pyykkätä tarvitsi pariin kertaan. Kriittisesti suhtautuisin ehkä meikki- ja korupussukoihin. Toisaalta pyöräilijätärbrändini Helinä Rautavaaran jalanjäljissä tykkäsi kyllä valita joka päivä polkuväriin sopivat korva- ja rannekorut.

Matkan päällä majoituksen valintaan kannattaa käyttää pikkasen aikaa. Varsinkin kun matkustaa yksin, iltojen olotila on pitkälti kiinni majapaikan viihtyisyydestä. Pienet yksityismajoitukset ovat henkilökohtaisen herttaisia ja kaiken lisäksi halpoja.

Päiväreissuun kannattaa varata evästä. Kauppoja on yllättävän harvassa ja ruokapaikkoja vielä harvemmassa. Vesipullo ja eväsrasiat olivat hyvä lisä rottinkikorissa. Mikäli päiväeväät koostuvat pääasiassa mansikoista ja ananaksesta kuten minulla, pitää varautua pusikkopissimään ja muistaa ottaa mukaan paperia.

Prosessina pyöräreissu toimi kuten kaikki muutkin prosessit. Alku oli kankeaa ja kun vähän aikaa kului, prosessi hioutui rutiiniksi. Oppi pitämään tietyt tavarat tietyssä laukussa, ettei etsimiseen kulunut turhaa aikaa. Oppi lähtemäön aamulla matkaan nopeasti, vaikka ensimmäisinä päivinä pyörän pakkaamisen saattoi kulua tuntikin aikaa. Oppi pysähtymään ja piipahtamaan missä ikinä tarvitsikaan hirmu näppärästi. Oppi pysäköimään pyörän erilaisiin majapaikkoihin ilman suurta numeroa. Oppi hallinnoimaan sulavasti polkemisen päällä tarvittavaa pikkusälää, kuten puhelinta, kameraa, kuulokkeita ja avaimia. Minä olen aina ollut rutiini-ihminen.

Valintani lähteä matkalle yksin oli hyvä. Kenenkään kanssa ei tarvinnut tapella reiteistä tai majapaikoista. Ihan itse sai vapaasti päättää, minne meni ja erityisesti, mitä vauhtia. Päivät ovat pitkiä, kun matkustaa yksin. Oli todella paljon aikaa ihan vaan ajatella. Pyörän päällä ajattelu toimii erityisen hyvin, kun oikein muutakaan ei voi tehdä. Kaikki ajatukset tulivat tarpeeseen ja toivottavasti eivät jää vain ajattelun asteelle.

Blogi toimi hyvänä siltana ihmisiin, vaikka kieltämättä nettiviestintä onkin vähän yksipuolista. Erityisesti blogi oli kuitenkin alusta ajattelulle, kun nyt kerran sattuu olemaan tällainen kirjoittamalla ajatteleva naisimmeinen.


torstai 3. toukokuuta 2018

Polkupyöräfilosofiaa

Torstaina 3. toukokuuta 2018
diivamatkaa takana 17 pvää ja 957 km
Tänään poljettu 83 km
reitillä Bad Segeberg - Neustadt in Holstein - Travemunde
____

Lähden kotimatkalle sinivalkoiset kukat stongavaasissa. Poljen Lubeckin sijasta merenrantaan, koska en ole koskaan käynyt Neustadt in Holsteinissa.

Vietän päivää rantakahviloissa, solmin päässäni johtolankoja, virkkaan ja juon teetä. Tunnen itseni neiti Marpleksi. Siinäkö on minun vanhuuteni? Ehkei kuitenkaan, vaikka yksi luonteenpiirre meissä onkin vanhan neidin kanssa kieltämättä samaa. Joku minut syvätunteva vannoutunut Christie-fani saattaa jopa hoksata, mistä ominaisuudesta on kyse.

Viimeisen illan viimeisestä polkupätkästä tulee yksi matkan kauneimmista. Mikäs sen mukavampaa. Lähden Neustadtista iltakuudelta. Laivaan kirjautuminen alkaa yhdeksältä. Poljen Ostseekusten radwegiä etelään Lubeckin lahden rantaa pitkin. Niin monta kertaa kun olenkin Travemundesta lähtenyt laivalla, en ole koskaan nähnyt rantaa pohjoiseen päin. Harmi sinänsä. Mutta luulen, että tämä kerta ei jää ainoksi. Pienet merenrantakaupungit ovat hirmu tyylikkäitä mutta samalla kodikkaita. Kaikki on kaunista. Ilta-aurinkokin. Kun vielä juuri ennen Travemundea on luonnontilainen niemi, jossa kivutaan korkealle rantajyrkänteelle, täällä on hyvä jättää haikeat hyvästit ihanalle reissulle.

Näin ollen Diivan tällä kertaa viimeisen mannereurooppalaisen polkupäivän kunniaksi pieni ripaus polkupyöräfilosofiaa:

Pyörätie on sinun elämäsi polku. Välillä se on asfaltoitu, välillä hiekkainen, joskus laatoitettu ja rätisevä, silloin tällöin jopa hiton huonossa kunnossa. Siinä on ylä- ja alamäkiä. Joskus pahimmat mäet kannattaa kävellä ja taluttaa pyörä. Jotkut ihmiset valitsevat pyörätien asemasta moottoritien. Anna heidän mennä ja polje vaan rauhassa omaa polkuasi. Sinä näet enemmän.

Peruuttaa ei pyörällä voi, mutta niin ei voi elämässäkään. Mene vaan reippaasti eteenpäin, mutta huolehdi reitistä, ettei tule esteitä ja sitä kautta tarvitse kiertää pitkiä matkoja turhan takia.

Jarruttaa kannattaa aina kun siltä tuntuu. Ei ole mikään kiire minnekään. Vahingollisia törmäämisiä pitää yrittää kaikin tavoin välttää. Hymyilevä ”moi(n)” kaikille vastaantulijalle maksaa itsensä monin verroin takaisin.

Kellon soittaminen on hyvästä. Itsestään kannattaa pitää ääntä. Jotkut säikkyvät ja säntäilevät ääntä sinne tänne. Älä välitä siitä. On sinun oikeutesi olla äänessä.

Valo auttaa sinua näkemään, minne olet menossa, mutta se tekee myös sinut näkyväksi. Aina kannattaa näkyä. Pimeinä aikoina kannattaa myös heijastaa.

Pyörän merkillä, mallilla, värillä ja teknisillä ominaisuuksilla ei ole väliä. Vaihteeton pyörä rullaa hyvin ja matka on tasaista. Vaihteet tekevät menosta kevyempää niille etapeille, joilla ei muutoin tahdo jaksaa. Sulavaliikkeisyys ja keveys tekevät matkasta nopeampaa, mutta muista että tärkeintä ei ole vauhti vaan maisema.


keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Elämän ilta

Keskiviikkona 2. toukokuuta 2018
diivamatkaa takana 16 pvää ja 874 km
Tänään poljettu 53 km
reitillä Bilsen - Bad Segeberg
____

Sää muuttuu nopeasti. Lämpötila nousee eilisen seitsemästä asteesta seitsemääntoista. Tuuli tyyntyy ja aurinko tulee esiin. Kelillä on uskomaton vaikutus mielialaan.

Päätän oman aamusuihkun jälkeen pestä myös Diivan. Lainaan siivoojarouvalta rätin ja ämpärin. Hajusta päätellen suurin osa ”kurasta” Diivan helmoissa on lampaiden jätöksiä. Se ei yllätä, sillä olen taittanut varmaan neljäsosan matkasta lampaiden laiduntamaa rantapiennarta.

Syön aamupalaa Hampurista kotoisin olevan vanhan pariskunnan kanssa. Samalla tavoin kuin raskaana oleva nainen näkee ympärillään raskaana olevia naisia tai syöpään sairastunut muita sairaita, minä näen tällä matkalla paljon vanhoja ihmisiä.

Käyn itseni kanssa keskustelua siitä, minkälainen minun vanhuuteni tulee olemaan. Minulta puuttuu esikuva viisaasta vanhasta naisesta. Näen ympärillä toistuvasti vain esimerkkejä siitä, minkälaiseksi en ainakaan halua tulla. Väitän että miesten osalta hyviä esimerkkejä on tarjolla enemmän.

Seuraan matkalla myös useita reissun päällä olevia vanhoja pariskuntia. Ne voivat istua ravintolassa kokonaisen illan sanomatta toisilleen melkein mitään. Mietin, onko kaikki jo sanottu. Loppuvatko minultakin sanat joku päivä?

Teen päivämatkaa hitaasti. Vasen polvi oireilee. Eilinen sivutuulen kanssa taistelu on vääntänyt sitä pahasti. Kylmägeelillä ja buranalla mennään. Enää yksi päivämatka Saksassa ja sitten lyhyempi polkeminen kotiin Vuosaaren satamasta.

Löydän oikean saksalaisen metsän. Poljen sen läpi toistakymmentä kilometriä erittäin huonoa pyörätietä. Pidän itsekseni picknickin. En törmää yhteenkään ihmiseen.

Kotoa tulee huonoja uutisia. Äitini elämän ilta ei todennäköisesti ole ollenkaan sellainen kuin hän olisi toivonut. Kysyn itseltäni, voiko omaan vanhuuteensa vaikuttaa. Haluaisin uskoa, että voi, mutta rehellisesti, minulla ei ole hajuakaan, miten sen tekisin.

Ajan itse matkan ensimmäisen ”onnettomuuden”. En mitään dramaattista. Tulen vaan liian lujaa alamäkeä, joita saksassa on alkanut olla siellä täällä ja minähän inhoan alamäkiä. Nyt mäen alla tulee käännös ja tie onkin poikki. Refleksinomaisesti jarrutan jaloilla, koska Ainossani on jalkajarrut. Päädyn ojaan. Diivalle ei käy kuinkaan. Minä satutan toisen jalan ja lyön selkäni. Kymmenen minuutin päästä toivun järkytyksestä ja jatkan matkaa. Näyttää siltä että selvisin minimalistisella verenvuodatuksella.

Saavun illansuussa Bad Segebergin kylpylähotelliin. Aurinko paistaa. Järvimaisema on kaunis. Lämminhenkistä porukkaa pörrää Diivan ympärillä. Onnun vain vähän. Käyn uimassa. Jotain tämän kaltaista tunnelmaa voisin sijoittaa oman elämäni iltaan.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Tärkeintä ei ole voitto vaan...

Tiistaina 1. toukokuuta 2018
diivamatkaa takana 15 pvää ja 821 km
Tänään poljettu 49 km
reitillä Gluckstadt - Barmstedt - Bilsen
____

Aikataulutukseni ja reittioikaisuni ovat onnistuneet hyvin. Kolmelle viimeiselle matkapäivälle jää normaalia lyhyempi päivämatka. Tämä jättää enemmän aikaa kirjoitustyöhön.

Romaanin kirjoittamisessa on kaksi synnytystuskavaihetta. Jälkimmäinen on käsikirjoituksen valmistuttua, kun tekstiä pitää hioa, hioa ja hioa kyllästymiseen asti. Ensimmäinen on niin kutsuttu valkoisen paperin vaihe, jossa juoni on vasta kehitteillä eikä sanaakaan ole vielä paperilla. Pullon korkki ikään kuin odottaa poksahtamistaan. Paine sen kun kasvaa. Minulla pullon korkki pullahti ulos matkani keskivaiheilla. Nyt on helpompaa. Kun flow lähtee, tekstin ääreltä on lähes mahdoton irrottautua. Polkumatkoilla rottinkikorissa on pieni muistikirja. Matkan varrella on paljon penkkejä. Kelinkin on ennustettu paranevan huomisesta alkaen.

Tänään sää on ehdottomasti matkan pahin. Puren hammasta ja poljen ajatellen, että huomenna tämä muuttuu. Tuulee Elbeltä ja puuskat voivat olla jopa 30 m/s, sanoo käyttämäni saksalainen Wetter-sivusto. Hirmumyrskyltä tuuli hetkittäin tuntuukin. Kun poljen etelään pitkin Elben rantaa, puuskat heittävät Diivaa sivusuunnassa ja joudun todella ponnistelemaan, etten päädy ojaan. Vettä tulee vinossa. Kun käännyn sisämaahan, saan takatuulen, joka helpottaa tilannetta. Sade kuitenkin jatkuu.

Vappupäivä ja järkyttävä sää ovat yhdessä tyhjentäneet kylät ja Elmshornin kaupunginkin, jonka läpi ajan. Kaikki kaupat ovat kiinni, kuten myös kahvilat ja Biergartenit. Ainoa avoinna oleva ravintola, johon törmään, on kreikkalainen taverna Barmstedtin kylässä. Tsatsiki maistuu taivaalliselle. Henkilökunta on uteliasta ja hetkessä olen hullu suomalaisrouva, joka polkee kylmässä vesisateessa halki Euroopan. Minulle tuodaan ouzo vahvistukseksi, että pääsisin päämäärääni. En kehtaa jättää sitä juomatta.

1800-luvulta peräisin oleva romanttinen jahtimajatalo on lumonnut minut internetissä. Todellisuus on parhaiden odotusten kaltainen. Olen ensimmäinen turisti, joka saapuu majataloon polkupyörällä. En anna hämmästelevän huomion häiritä, vaan otan lämpimän suihkun, kietoudun kylpytakkiin ja laitan jalkaan villasukat. Enää iso kuppi teetä ja olen valmista kauraa.

Jaksan juuri ja juuri kirjata poljetut päiväkilometrit työpaikkojen väliseen Kilometrikisaan, jonka Kesä2018 kausi on auennut tänään. Olen osallistunut kisaan sen alusta alkaen, viime vuonna myös talvikaudella. On kiva seurata vuosi vuodelta, miten oma poljenta on sujunut. Harmi ettei tältä matkalta saa kisaan kuin kolme viimeistä pätkää.

Siihen nähden että rakastan tietovisoja, pidän lautapeleistä ja olen osallistunut yhteen jos toiseenkin juoksukisaan pisimpänä maraton, on erikoista, ettei minulla ole lainkaan kilpailuviettiä. Tykkään penkkiurheilusta, olen vuosia toiminut jalkapalloäitinä ja rakastan järjestää erilaisia leikkimielisiä kisailuja. Olisi väärin sanoa, että teen tämän kaiken neutraalisti, sillä tunnetta on aina mukana. Paljonkin joskus. Mutta koskaan tunne ei liity omaan voittamiseen tai voittamattomuuteen. Se liittyy yhdessä tekemiseen.

Vielä ennen nukahtamista on ihan pakko käydä googeloimassa ”moin” etymologiaa, sillä sana on mystisesti seurannut minua myös Elben itäpuolelle Schleswig-Holsteinin liittovaltioon. Ja mitä löydänkään. Sanan historiaa kuvaava kansainvälinen artikkeli kertoo myös Suomen kielessä olevan käytössä ”moin” sanan lyhennetty muoto. Suomen kielen ”moi” eroaa kuitenkin alkuperäisversiostaan siinä, että tuplaversio ”moi moi” tarkoittaa hyvästelyä, kun taas ”moin moin” korostaa tapaamisen erityisen merkityksellistä luonnetta. Suomeen tervehdyksen uskotaan päätyneen kaupankäynnistä täkälaisten hansakaupunkien kanssa. Tuntuu kuin sisälleni olisi juuri syntynyt erityinen side kaikkiin näihin satoihin ”moin” tervehtijöihin tällä matkalla.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Arki on yhtä juhlaa

Maanantaina 30. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 14 pvää ja 772 km 
Tänään poljettu 57 km 
reitillä Otterndorf - Freiburg - Gluckstadt 
____

Arkiviikko alkaa Otterndorfin pientä kylää vavisuttavalla ukkosmyrskyllä, johon myös itse herään. Tutkin tuuliennustetta. Yhä edelleen tuulee idästä 20 m/s. Muutama ennuste kertoo tuulen kuitenkin kääntyvän ”mittags” tienoissa. Päätän kirjoittaa aamun jä lähteä liikkeelle vähän myöhemmin.

Tuuli on uskomaton. Se todellakin kääntyy puolessa välin päivää aivan vastakkaiseen suuntaan. Muutenkin päivässä tapahtuu hassuja. Näen elämäni ensimmäisen sorsan ja ankan risteytyksen. Tapaan erinomaisen mukavan saksalaisen rekkamiehen. Poljen parikymmentä kilometriä Elbe-joen suiston peltoja näkemättä yhtä ainoaa ihmistä. Freiburgin pikkukylän raitilla tupakilla istuva mies viheltää perääni. Edellisestä vislauksesta onkin varmaan kolmekymmentä vuotta.

Päivän negatiivinen yllätys on Oste-joen ylittävä silta. Ohjeistettu pyöräreitti kulkee siltaa pitkin. Mutta hupsista, silta onkin suljettu maanantaisin. Kierto seuraavalle sillalle maksaa kuutisen kilometriä.

Päivän positiivinen yllätys kuittaa kaiken negatiivisen. Näen vastaanpolkevalla vanhemmalla naisella pyörän satulassa lampaantaljaisen päällyksen. Pysähdyn seuraavassa pikkukylän Fahrrad-kaupassa ja päätän kokeilla onneani. Myyjä ei tietenkään puhu englantia, mutta käsisaksani toimii riittävästi. Diiva saa Saksassa käsin tehdyn paikallisen lampaantaljaistuimen. Polkijan takamuskin tykkää.

Ylitän leveän Elben lautalla illan suussa ja saavun viehättävään sekä vauraan tuntuiseen Gluckstadtin pikkukaupunkiin. Olen varannut pienen yksityisapartementin ainoastaan sen perusteella, että siellä on pesukone. Saavun paratiisiin. Keski-ikäinen maailmaa matkannut Thomas on asettunut asumaan vanhan äitinsä seuraksi ja rakentanut ullakolle oman unelmansa, kahden makuuhuoneen luksusasunnon. Olen kämpän toinen asukas ja pesukoneen ensimmäinen käyttäjä. Kuten Thomas sanoo, haluaisin todellakin jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Pesukoneen surratessa skoolaan vappukuohuvan asuntoni terassilla.


Saksassa Vappu on kansallinen vapaapäivä. Se on vähemmän työväen juhla kuin kevätkarnevaali. Juhlinta alkaa aattoiltana kuten meilläkin. Gluckstadissa porukat kokoontuvat vappukokon äärelle.

Mikään minussa ei enää piittaa olla poissa Suomesta Vapun tienoissa. Vielä muutama vuosi sitten Vappu oli minulle yksi merkittävimmistä juhlapyhistä. Avasimme puutarhamme ystäville joka vuosi toukokuun ensimmäisenä päivänä aamutuimaan. Parhaimpina vuosina porukkaa kävi päivän mittaan pistäytymässä ja osa jopa viipymässä kahdeksisenkymmentä. Nyt puutarhaa ei enää ole. Pihatontti on myyty ja siinä on talo.

Juttelen puhelimessa aviomieheni kanssa, joka on parhaillaan Lapissa puuhastelemassa uutta taloamme. Siellä on ollut päivällä pilkkikisat. Juuri tämän globaalin sääkontrastin takia niin rakastan matkustamista keväisin.


sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Warum sind Sie hier?

Sunnuntaina 29. huhtikuuta 2018
diivamatkaa takana 13 pvää ja 715 km
Tänään poljettu 73 km
reitillä Bremerhaven - Cuxhaven - Otterndorf
____

Vanhempi saksalaisnainen tiedustelee minulta Bremerhavenin rantabulevardilla, mitä ihmettä teen täällä. Ylianalyyttinen minäni alkaa heti kelata syviä juurisyitä, kunnes ymmärrän rouvan tarkoittaneen, että miksi olen juuri TÄÄLLÄ enkä Baijernissa, missä kaikki muut turistit ovat.

Saksalaisillakin on itsetunto, eikä se ole järin hyvä. Historialla on tässä osuutensa. Saksan lähimenneisyys ei ole erityisen valoisa.

Saksalaisilla on myös liittovaltioidentiteetteihin liittyvää kilpailua ja kateutta. Baijern on ehdoton ykkönen. Maa on siitä erikoinen, että pääkaupunki ei ole sen halutuin paikka asua. Munchen on. Siellä on kaunis kukkulainen maisema, alpit lähellä, hyvää olutta ja iloluontoisia ihmisiä. Kaiken lisäksi siellä osataan pelata jalkapalloa. Näen matkan varrella useita Bayern Munchenin lippuja saloissa talojen pihoilla, vaikka paikallinen Werder Bremenkin on ihan menestynyt seura.

Kun poljen Bremerhavenista Cuxhaveniin, en voi ymmärtää, mikseivät turistit haluaisi olla juuri täällä. Pätkä on matkani yksi kauneimmista ja reitissä on valtava kirjo, niin maisemia kuin säitäkin.

Lähden matkaan aikaisin ja ajan sunnuntaisessa aamuauringossa kymmenisen kilometriä pitkin täysin autiota satamaa. Sen jälkeen pääsen oikeaan merenrantaan, kun nämä ihanat ihmiset ovat älynneet rakentaa pyörätien rantapenkereen merenpuolelle. Parinkymmenen kilometrin aikana en näe kuin pari koiranulkoiluttajaa. Lintujen laulua lukuunottamatta ei kuulu mitään muuta ääntä. Äärimmäinen rauha valuu sieluun saakka.


Rauha kaikkoaa iltapäivällä, kun lähestyn Cuxhavenin rantaparatiisia. On sunnuntai ja pienet rantakylät ovat täynnä väkeä. Kun sade iskee päälle, tuhannet turistit sinkoilevat sinne tänne kuin muurahaiset. Haluan nopeasti pois. En ota edes yhtään valokuvaa. Kieli, jota kuulen ympäriltäni, on ainoastaan saksaa.

Minä en osaa saksan kieltä. Olen lukenut sitä kaksi vuotta yläasteella, joten minulla on perushaju, jonka avulla olen takellellut matkustaessani, mutta esimerkiksi sana ”fahrrad” on kokonaan puuttunut sanavarastostani. Nyt sen kyllä osaan.

Poljen viimeiset viisitoista kilometriä rantapyörätietä Otterndorfin pikkukylään tihkusateessa ja infernaalisessa vastatuulessa. Vielä tällä matkalla en ole ollut perille saapuessani koskaan näin väsynyt. Lämmin ”moin” toivottaa minut kuitenkin iloisesti tervetulleeksi pieneen merihenkiseen majataloon ja päätän palkita itseni hyvällä kala-aterialla oluttuopin kera.