diivamatkaa takana 20 pvää ja 982 km
Tänään poljettu 25 km
reitillä Vuosaaren satama - koti
____
Kesäsää saapuu Suomeen Diivan mukana. Poljen nautiskellen Vuosaaresta Vanhankaupunginlahden kautta ja Vantaa-joen vartta Maunulaan. Pyöräilijöitä on liikkeellä kasapäin. Viikin pelloilla päästetään lehmät kevätlaitumelle. Lintutornit notkuvat bongaajia. Samat siivekkäät, joille juttelin Hollannin kosteikoilla, ovat saapumassa Suomeen.
On ihana palata kotiin ja samalla haikeaa jättää matka. Toivon etten unohda.
On myös ihana palata Suomeen. Polkemani maisema vetää hyvin vertoja eurooppalaiselle. Samalla sielussa kuitenkin kaihertaa monta pientä asiaa, jotka omassa maassa ovat alkaneet ärsyttää minua sitä enempi mitä vanhemmaksi tulen.
Minä olen aina ollut sydänjuuriani myöten suomalaisen kulttuurin puolestapuhuja. Olen lukenut suomalaisia kirjoja ja kirjoittanutkin niitä. Olen katsonut suomalaisia tv-sarjoja ja saanut olla mukana muutamassa sellaisessakin. Olen intohimoinen suomalaisen teatterin seuraaja ja elokuvien katsoja. Osaan hyvin Suomen historian ja erityisesti taiteen kultakausi saa minut liikuttumaan. Elisabeth Järnefeldtin elämä kiehtoo.
Mikä nyt siis on muuttunut? Todennäköisimmin minä. En tahdo kestää arkikulttuurin rapistumista. Ja nyt en siis puhu siitä, miltä taideteokset näyttävät tai miten elokuvia rahoitetaan. Puhun pienistä arkielämän esteettisistä asioista eli kulttuurin juurista.
Miksi hotelliaamupalalla on aina sama kuiva karjalanpiirakka ilman munavoita? Miksi talot on rakennettu vessakaakeleista? Miksi metsistä on tehty puupeltoja? Miksi nuoriso ei lue enää kirjoja? Miksi lapsille tarjotaan huvittelukeskuksissa vain nakkeja ja ranskalaisia? Miksi käsityön perinteet eivät ole siirtyneet uusille sukupolville? Miksi mediaa ei osata tulkita kriittisesti? Miksi teatteria katsovat vain keski-ikäiset naiset? Miksi maaseudun kyläkeskukset siirtyvät maantien varsien ABC-keskuksiksi? Miksi apua tarvitsevaa ei vapaaehtoisesti auteta?
Polkupyöräily on yksi arkikulttuurin muoto. Tämän lisäksi se on ekologista ja siksi polkemisen kuuluisi olla poliittisesti tapetilla. Pyöräilykulttuuri on kuitenkin Suomessa vielä lapsenkengissään. Kuulen laivalle Eurooppa-reissultaan polkeneilta pyöräkumppaneilta, että Suomi ei ole hoitanut lainkaan omaa osuuttaan Euroopan Unionin EuroVelo-reiteistä. Juttelemme myös siitä, kuinka vaikeaa Suomessa on matkustaa pitkän matkan junalla pyörän kanssa. Pyörätiet ovat koko maan vinkkelistä katsoen usein vasta haaveita. Pyörämatkailua ei kehitetä. Hyvät puhelinsovellukset pyöräteistä ja pyöräreiteistä puuttuvat. Minä poljen satamasta Herttoniemeen käyttäen Outdooractivity-appia, jonka avulla saksalaisturisteja neuvotaan polkemaan Vuosaaren satamasta Helsingin keskustaan.
Matkallani olen saanut kurkistaa sekä Hollannin että Pohjois-Saksan pyöräkulttuureihin, mutta nähnyt myös kulttuurin juuria. Ne ovat paljon paljon syvemmällä kuin Suomessa. Mieheni kuittaa asian usein kommentilla, että me kun ollaan Suomessa tultu myöhemmin alas puusta kuin keskieurooppalaiset. Itse en usko tuon olevan koko totuus. Kysymys on ajattelutavasta.
En halua syyttää tässä puuskahduksessa ketään, mutta sanon silti, että muutos on jokaisessa meissä. Se syntyy pienistä teoista. Eikä muutos tapahdu nopeasti. Minun muutokselleni tämä ajatusmatka Diivan satulassa on tehnyt hyvää. Suosittelen ajattelemista itse kullekin.
Kun saavun kotiin, koira hyppii ilosta, tytär halaa ja mieskin näyttää tyytyväiseltä. Kissa ja kilpikonna eivät ilmaise tunteitaan.
Talutan Diivan uuteen kotiinsa autotalliin, jonne tytär on asettanut matkani maalin. Diivan tapaaminen vanha rouva Ainon kanssa on neutraalin kopea. Mutta kun aikaa kuluu, kyllä ne varmaan alkaa tulla juttuun.