Arki on yhtä juhlaa

Maanantaina 30. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 14 pvää ja 772 km 
Tänään poljettu 57 km 
reitillä Otterndorf - Freiburg - Gluckstadt 
____

Arkiviikko alkaa Otterndorfin pientä kylää vavisuttavalla ukkosmyrskyllä, johon myös itse herään. Tutkin tuuliennustetta. Yhä edelleen tuulee idästä 20 m/s. Muutama ennuste kertoo tuulen kuitenkin kääntyvän ”mittags” tienoissa. Päätän kirjoittaa aamun jä lähteä liikkeelle vähän myöhemmin.

Tuuli on uskomaton. Se todellakin kääntyy puolessa välin päivää aivan vastakkaiseen suuntaan. Muutenkin päivässä tapahtuu hassuja. Näen elämäni ensimmäisen sorsan ja ankan risteytyksen. Tapaan erinomaisen mukavan saksalaisen rekkamiehen. Poljen parikymmentä kilometriä Elbe-joen suiston peltoja näkemättä yhtä ainoaa ihmistä. Freiburgin pikkukylän raitilla tupakilla istuva mies viheltää perääni. Edellisestä vislauksesta onkin varmaan kolmekymmentä vuotta.

Päivän negatiivinen yllätys on Oste-joen ylittävä silta. Ohjeistettu pyöräreitti kulkee siltaa pitkin. Mutta hupsista, silta onkin suljettu maanantaisin. Kierto seuraavalle sillalle maksaa kuutisen kilometriä.

Päivän positiivinen yllätys kuittaa kaiken negatiivisen. Näen vastaanpolkevalla vanhemmalla naisella pyörän satulassa lampaantaljaisen päällyksen. Pysähdyn seuraavassa pikkukylän Fahrrad-kaupassa ja päätän kokeilla onneani. Myyjä ei tietenkään puhu englantia, mutta käsisaksani toimii riittävästi. Diiva saa Saksassa käsin tehdyn paikallisen lampaantaljaistuimen. Polkijan takamuskin tykkää.

Ylitän leveän Elben lautalla illan suussa ja saavun viehättävään sekä vauraan tuntuiseen Gluckstadtin pikkukaupunkiin. Olen varannut pienen yksityisapartementin ainoastaan sen perusteella, että siellä on pesukone. Saavun paratiisiin. Keski-ikäinen maailmaa matkannut Thomas on asettunut asumaan vanhan äitinsä seuraksi ja rakentanut ullakolle oman unelmansa, kahden makuuhuoneen luksusasunnon. Olen kämpän toinen asukas ja pesukoneen ensimmäinen käyttäjä. Kuten Thomas sanoo, haluaisin todellakin jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Pesukoneen surratessa skoolaan vappukuohuvan asuntoni terassilla.

Saksassa Vappu on kansallinen vapaapäivä. Se on vähemmän työväen juhla kuin kevätkarnevaali. Juhlinta alkaa aattoiltana kuten meilläkin. Gluckstadissa porukat kokoontuvat vappukokon äärelle.

Mikään minussa ei enää piittaa olla poissa Suomesta Vapun tienoissa. Vielä muutama vuosi sitten Vappu oli minulle yksi merkittävimmistä juhlapyhistä. Avasimme puutarhamme ystäville joka vuosi toukokuun ensimmäisenä päivänä aamutuimaan. Parhaimpina vuosina porukkaa kävi päivän mittaan pistäytymässä ja osa jopa viipymässä kahdeksisenkymmentä. Nyt puutarhaa ei enää ole. Pihatontti on myyty ja siinä on talo.

Juttelen puhelimessa aviomieheni kanssa, joka on parhaillaan Lapissa puuhastelemassa uutta taloamme. Siellä on ollut päivällä pilkkikisat. Juuri tämän globaalin sääkontrastin takia niin rakastan matkustamista keväisin.

Warum sind Sie hier?

Sunnuntaina 29. huhtikuuta 2018
diivamatkaa takana 13 pvää ja 715 km
Tänään poljettu 73 km
reitillä Bremerhaven - Cuxhaven - Otterndorf
____

Vanhempi saksalaisnainen tiedustelee minulta Bremerhavenin rantabulevardilla, mitä ihmettä teen täällä. Ylianalyyttinen minäni alkaa heti kelata syviä juurisyitä, kunnes ymmärrän rouvan tarkoittaneen, että miksi olen juuri TÄÄLLÄ enkä Baijernissa, missä kaikki muut turistit ovat.

Saksalaisillakin on itsetunto, eikä se ole järin hyvä. Historialla on tässä osuutensa. Saksan lähimenneisyys ei ole erityisen valoisa.

Saksalaisilla on myös liittovaltioidentiteetteihin liittyvää kilpailua ja kateutta. Baijern on ehdoton ykkönen. Maa on siitä erikoinen, että pääkaupunki ei ole sen halutuin paikka asua. Munchen on. Siellä on kaunis kukkulainen maisema, alpit lähellä, hyvää olutta ja iloluontoisia ihmisiä. Kaiken lisäksi siellä osataan pelata jalkapalloa. Näen matkan varrella useita Bayern Munchenin lippuja saloissa talojen pihoilla, vaikka paikallinen Werder Bremenkin on ihan menestynyt seura.

Kun poljen Bremerhavenista Cuxhaveniin, en voi ymmärtää, mikseivät turistit haluaisi olla juuri täällä. Pätkä on matkani yksi kauneimmista ja reitissä on valtava kirjo, niin maisemia kuin säitäkin.

Lähden matkaan aikaisin ja ajan sunnuntaisessa aamuauringossa kymmenisen kilometriä pitkin täysin autiota satamaa. Sen jälkeen pääsen oikeaan merenrantaan, kun nämä ihanat ihmiset ovat älynneet rakentaa pyörätien rantapenkereen merenpuolelle. Parinkymmenen kilometrin aikana en näe kuin pari koiranulkoiluttajaa. Lintujen laulua lukuunottamatta ei kuulu mitään muuta ääntä. Äärimmäinen rauha valuu sieluun saakka.

Rauha kaikkoaa iltapäivällä, kun lähestyn Cuxhavenin rantaparatiisia. On sunnuntai ja pienet rantakylät ovat täynnä väkeä. Kun sade iskee päälle, tuhannet turistit sinkoilevat sinne tänne kuin muurahaiset. Haluan nopeasti pois. En ota edes yhtään valokuvaa. Kieli, jota kuulen ympäriltäni, on ainoastaan saksaa.

Minä en osaa saksan kieltä. Olen lukenut sitä kaksi vuotta yläasteella, joten minulla on perushaju, jonka avulla olen takellellut matkustaessani, mutta esimerkiksi sana ”fahrrad” on kokonaan puuttunut sanavarastostani. Nyt sen kyllä osaan.

Poljen viimeiset viisitoista kilometriä rantapyörätietä Otterndorfin pikkukylään tihkusateessa ja infernaalisessa vastatuulessa. Vielä tällä matkalla en ole ollut perille saapuessani koskaan näin väsynyt. Lämmin ”moin” toivottaa minut kuitenkin iloisesti tervetulleeksi pieneen merihenkiseen majataloon ja päätän palkita itseni hyvällä kala-aterialla oluttuopin kera.

Erityistä herkkyyttä

Lauantaina 28. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 12 pvää ja 642 km 
Tänään poljettu 52 km 
reitillä Varel - Bremerhaven 
____

Elaine Aron lanseerasi 90-luvulla termin ”erityisherkkä”, kun hän halusi kuvata tiettyä ihmisryhmää, jolla on samankaltaiset, erityisen herkät, luonteenpiirteet. Sana on levinnyt kulovalkean tavoin. Eikä ihme. Joka viidennen ihmisen uskotaan olevan jollakin tavoin erityisherkkä, vaikka jako ei jälleen olekaan mustavalkoinen. On kuitenkin syytä korostaa että erityisherkkyys ei ole sairaus, se on vain luonteenpiirre, yksi niiden monien joukossa, jotka tekevät meistä ihmisistä erilaisia ja elämästä näinollen kiehtovaa. En kuitenkaan sano, etteikö ominaisuus olisi tärkeä. Päinvastoin. Erityisesti niiden, jotka elävät tai työskentelevät meidän erityisherkkien läheisyydessä, olisi hyvä tiedostaa asia ja jopa ymmärtääkin sitä vähän.

Erityisherkkä ihminen reagoi toisilta ihmisiltä saamaansa vasteeseen erityisellä herkkyydellä. Välinpitämättömyys satuttaa. Huonoa käytöstä on lähes mahdoton sietää.

Olen tavannut tällä matkalla paljon ihania ihmisiä, mutta saanut osakseni myös töykeää välinpitämättömyyttä. Eikä se ole ihme. Kun ylipainoinen keski-iän tuolla puolen porskuttava naisihminen tulee majapaikan respaan hikisissä vaatteissa ja harmaat hiukset sekaisin, voiko kohtelu ollakaan sydämellistä.

Saksassa olen saanut enemmän positiivista huomiota kuin Hollannissa. Osittain varmaan siksi, että täällä pitkän matkan pyöräilijä on harvinaisempi näky.

Poljen tänään pitkän pätkän Pohjanmeren rantareittiä sivuten Jadebusenia. Kartalla reitti näyttää todellisuutta kiehtovammalta. Ranta on pengerretty ja ellen tietäisi polkevani meren rantaa, mikään ei kertoisi minulle siitä.

Pysähdyn matkan aikana syömään kerran. Parsa on kypsynyt ja sitä tarjoillaan erikoisviikkojen tapaan lähes joka kuppilassa. Kalan kanssa tietysti. Tuore kala on se ruoka, jota näillä hoodeilla kannattaa suosia.

Ravintolat ovat erityisherkälle ihmiselle usein tiukka paikka. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi yksin aterioivaa pitää kohdella kuin pohjasakkaa. Nurkkapöytä, kehno valaistus ja koko ravintolan hitain palvelu, joka on vielä kaiken päälle hyvin töykeää. Yksin eläviä ihmisiä on maailma pullollaan. Nyt he eivät selvästikään syö ulkona. Eikö jonkun kannattaisi brändätä ravintolaketju yksinsyöville? Olen törmännyt yhteen hyvään esimerkkiin. Se ei tule tältä matkalta, vaan yksinäiseltä ajanjaksolta avioliittojeni välissä. Olin kirjoutusmatkalla Pohjois-Ranskassa ja illallistin lähikuppilassa. Hovimestari kysyi minulta, haluanko istua yksin vaiko jonkun toisen yksin syövän seurassa. Heillä oli muutama, jotka mielellään ottaisivat seuraa. Illasta tuli mukava. Tällä matkalla niin Hollannissa kuin Saksassakin olen ollut ravintoloissa lähinnä huonotuulinen äkäpussi.

Kipuan matkan aikana kerran rantapenkereelle, jotta edes näen meren. En ole näkemästäni erityisen vaikuttunut. Mutta saanpahan koettu tähänastisen matkani ensimmäisen alamäen, kun poistun penkereeltä.

Erityisherkän ihmisen mielialat vaihtelevat. Päivässä on lukuisia ylä- ja alamäkiä. Illat ovat yleensä vaikeimpia. Sitä ne ovat myös minulla, niin tällä matkalla kuin kotonakin.

Bremenhaven yllättää minut. Ollaan kivenheiton päässä Bremenistä, jossa olen tavannut vierailla firman toimistolla. Ja samaan aikaan ollaan aivan kuin eri planeetalla. Saavun moderniin merelliseen satamakaupunkiin lautalla ja olen sijoittanut muutaman euron ekstraa huoneeseen, josta on merinäköala. En kadu. Suoritus on ollut oikea.

Erityisherkkä ihminen suorittaa helposti. Tämä on se sudenkuoppa, jossa erityisherkät ihmiset polttavat itsensä niin usein loppuun. Terapeutti kysyi minulta kerran, onko olemassa mitään tilannetta, missä minä en suorita. Mietin hetken. Vastaus ei ollut helppo. ”Kun minä menen saunaan, en suorita”, sanoin lopulta. ”Etkö koskaan?” terapeutti kysyi. Nyt vastaus oli helpompi. ”Mikäli minulla on saunassa seuraa, vieraita tai vaikka ihan tuttujakin, silloin se on taas suorite.” Tämä on yksi niistä seikoista, minkä takia olen tällä kyseisellä matkalla yksin.

Vetreytän illalla jalkojani kävellen satama-altaan reunaa. Piipahdan yhdellä lasillisella maisemabaarissa. Tapaan rentoja saksalaisturisteja. Onhan lauantai. Globaali ykkösuutinen on täälläkin kaikkien huulilla.

Matkakirjahyllystä

Perjantaina 27. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 11 pvää ja 590 km 
Tänään poljettu 43 km 
reitillä Wiesmoor - Varel 
____

Päivämatka on tavallista lyhyempi. Kroppa kiittää. Puhelin löytää Varelin läheltä majapaikan, jossa on tarjolla hierontaa.

Lyhyt matka sallii enempi pysähtymisiä, jotka aina ovat juttu sinänsä pyörän ja tavaroiden kanssa. Aina on kiva nähdä paikallisia kauppoja, vaikkei oikeasti voi mitään ostaakaan eväitä ja korin koristuksia lukuunottamatta. Yhdellä stopilla suoritan pakollisen kirjakauppavisiitin ja kurkistuksen nuortenkirjahyllyyn. Eipä olla täälläkään lähellä brittien Young Adults Literaturen kultakautta.

Poljen hitaasti ja nautiskelen äänikirjan loppuratkaisusta. Tämä on jo kolmas Agatha Cristien dekkari, jonka kuuntelen Diivan päältä. Jotkut asiat maailmassa näyttävät pysyvän. Olen palannut nuorena läpilukemieni Cristieiden pariin nyt kun tytär ystävineen kahlaa niitä läpi aikuisuutensa kynnyksellä.

Maa on väärä ja aikaakin kulunut neiti Marplen ajoista, mutta silti kirjojen hidas maaseutumaisema sopii hyvin niin Hollannin kuin Ala-Saksinkin pikkukyliin, joiden läpi olen matkani aikana polkenut.

Tänään vertaan saksalaista maaseutua hollantilaiseen. Vähemmän eläimiä ja paljon vähemmän kukkia. Tiilisempää, pienempää ja jollakin tavalla pikkasen sieluttomampaa. Ehdottomasti myös modernimpaa. Hollannin maaseutu on vain aavistuksen modernisoitu versio 1700-luvulle jumahtaneiden Amishien elämäntavasta, joita pääsin kurkkaamaan Pennsylvaniassa vuosi sitten.

Yksi matkani päätarkoituksista on juonittaa oman nuortendekkaritrilogiani kolmas osa ja aloittaa kirjoittaminen. Trilogian kakkososa tulee uunista ulos ensi syksynä koulujen alkamisen aikoihin. Ehkä minä kuuntelenkin Agatha Cristietä saadakseni edes langanpään kiinni nokkeluudesta, logiikasta, pienimuotoisuudesta ja lämmöstä, joita hänen kirjansa sisältävät. Juuri nuo seikat tuovat kirjojen pariin nuoria sukupolvesta toiseen. Nykydekkari mässäilee väkivallalla ja on mennyt aivan liian mahtailevaksi, jotta sitä voisi mitenkään suositella nuorille, kun nämä aloittavat tutustumistaan kirjojen kiehtovaan maailmaan.

Ehdin iltapäivähierontaan nipin napin. Kokemus on infernaalisen ihana. Olenko koskaan tarvinnut hierontaa näin paljon. Puolen tunnin jalkojen vaivaamisen jälkeen olen lähes meditatiivisessa tilassa.

Löytämäni wellness-keskus ei sijaitse Varelin turistikeskuksessa Jadebusen-merenlahden rannalla. Se on aidosti idyllinen maaseutuhotelli järven ja luontosuojellun puiston laidalla pari kilometriä keskustasta sisämaahan päin. Neiti Marple olisi hyvin voinut majoittua täällä. Paitsi että kukaan majatalossa ei puhu englantia ja että kaikki informaatio on ainoastaan saksaksi. Google translatorin kameraversiosta on täällä hyötyä.

Selaan illan päätteeksi sängyssä ensimmäistä ikinä ostamaani sähkökirjaa. Tavaramäärän rajallisuuden ja kirjojen painavuuden vuoksi olen jättänyt fyysiset kirjat kotiin. En kuitenkaan ole osannut sulkea silmiäni ilman kirjallista mielikuvitusmatkaa, joten kävinpä vähän shoppailemassa nettikaupassa. Hararin Homo Deus on mielenkiintoinen, mutta valitettavasti olen tällä reissulla iltaisin niin poikki, että kirja etenee verkalleen. Että ”moin moin” vaan ja hyvää yötä!

Polkupyöräpolitiikkaa

Torstaina 26. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 10 pvää ja 547 km 
Tänään poljettu 68 km 
reitillä Emden - Wiesmoor
____

BBC:n aamuuutisissa kerrotaan, että brittinuoriso on herännyt ilmastonmuutokseen ja haluaa alkaa kulkea kouluun polkupyörillä. Yhteiskunta nostaa kätensä pystyyn. Suurimmassa osassa maata ei ole rakennettu lainkaan infrastruktuuria polkupyöräilyä varten.

Suomessa media liittää polkupyöräilyn politiikkaan kahdella tavoin. Sillä kuvataan joko tiettyjä punavihreästi ajattelevia tahoja tai se on itse politikoinnin kohteena.

Timo Soini lanseerasi termin polkupyöräkommunisti muutama vuosi sitten. Sanan lieni tarkoitus olla loukkaava, mutta siinä se epäonnistui pahoin ja termi on alkanut elää omaa elämäänsä. Totuuden kanssa sanalla on hyvin vähän tekemistä, siitä huolimatta että Vladimir Iljits Lenin oli ja Yrjö Hakanen on intohimoinen pyöräilijä. Aviomieheni kuuluu matkani aikana käyttäneen minusta kotomaassa termiä ”polkupyörädemari”. Otan termin tyytyväisenä vastaan.

Erityisesti Helsingissä polkupyöräpolitikointi on ollut kiivasta parin viime vuosikymmenen aikana ja se on saanut aikaan paljon hyvää. Kun me asuimme Kalliossa vuosituhannen vaihteessa, minua pidettiin hulluna ottaessani viisivuotiaan tyttäremme pikkujopollaan mukaan Helsingin keskustaan. Pyöräteitä ei ollut. Nyt niitä on, keskustan baana oivana esimerkkinä. Idioottimaisuuksiin ei silti tarvitsisi mennä. Pasilan ja Käpylän välinen pohjoisbaana maksoi mansikoita ja se nopeuttaa työmatkapyöräilijöiden suhaamista vain pari minuuttia. Vierellä kun kulki jo aiemminkin oikein viehättävä metsäinen mutta mäkinen pyörätie. Joka puolella Suomea tai edes pääkaupunkiseutua pyörätiet ja niiden kunnossapito eivät ole yhtä hyvässä hapessa kuin Helsingissä. Polkupyöräpolitikointi näyttää olevan suorassa suhteessa Vihreiden osuuteen kunnanvaltuustoissa. Vasemmisto myötäilee kohtuullisesti.

Saksassa Vihreillä on politiikassa ihan hyvä jalansija, tosin se vaihtelee osavaltioittain. Täällä Ala-Saksissa Vihreät on kolmanneksi suurin puolue. Vaikutus näkyy pyöräteissä. Kuten ehkä myös mäettömyys, maaseutumaisuus ja Hollannin läheisyys. Viimeinen näkyy kielessäkin. Alasaksaa pidetään enempi omana kielenään kuin saksan murteena. Minua tervehditään täällä vielä tutummalla sanalla, joka on melkein nationaaliset mittasuhteet saanut ”moin”.

Oikaisuni Wiesmooriin ei onnistu sanan täydellisessä merkityksessä. "Outdooractivity" sovellus on sokaissut minut kaikista hienoista pyöräreiteistä, joita alueella on. Sen sijaan että vetäisin Google Mapsin suosittelemaa suoraa reittiä valitsen ”Rad up Pad” reitin, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”Polje polulla”. Kansallisen reitin viitoitus on hoidettu huomattavasti paremmin kuin EU-rahoitteinen  North Sea Cycle Route. Pysyn reitillä hyvän tovin jopa nettiyhteyden katkettua.

Päivän polkumatkasta tulee toki kiemurainen, mutta toisaalta juuri sellainen kuin maisemapolkija minussa haluaakin. Diivan neitseellinen vaalea runko ja hentoiset renkaat saavat ensimmäisen kuraisen päällyksensä. Valitettavasti niin saavat myös polkuhousuni. Pyykkäys ei ole yksinkertaista matkan päällä, kun paikkaa pitää vaihtaa joka päivä.

Ohitan monia pieniä punatiilisiä kyliä ja lapsuudelta tuoksuvia peltoja. Tuulivoimapropelit kertovat tuulen olevan enimmäkseen minulle myötäinen. Huonokuntoisin ”polku” kulkee läpi juuri heränneen metsän. Tyypillisin pyöräraitti on kuitenkin kivetty ja samalla rätisevän rottinkikorin kanssa äänihermoja koetteleva.

Aurinko pilkistää päivän aikana aina silloin tällöin puolipilviseltä taivaalta ja seassa on uhkaavia mustia pilviä. Pidän sade- ja raekuuroja bussipysäkeillä, parissa pienessä leipomossa ja tunnelmallisessa Biergartenissa.

Illan majoitusvalinta on maaseuturomantiikkaa tavoitteleva golfhotelli. Kalaruoka on loistavaa. Kropassa itsestään ilmoittelee selkä. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla, mikä ihmetyttää minua. Selkäni on suomalaisen keski-ikäisen istumatyöläisen prototyyppi. Sitä särkee usein. Tällä matkalla on särkenyt harvemmin. Vietän jokailtaisen Matti Rönkäni lattialla, pilateksesta opitussa selkää rentouttavassa asennossa. Vain rulla puuttuu. Räätälöin pyyhkeistä korvikkeen.

Tervetuloa mustaan laatikkoon

Keskiviikkona 25. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 9 pvää ja 479 km 
Tänään poljettu 63 km 
reitillä Bad Nieweschans - Leer - Ditzum - Emden 
____

Avaan silmät tyytyväisenä. Ilta ja yö ovat varmistaneet tunnetta, että majapaikalla on todellakin väliä. Asun pienessä suomalaisvalmisteisessa mökissä hollantilaisen taiteilijapariskunnan takapihalla. Tunnelma on kodikas. Sisustus tehty hyvällä maulla. Itsellä piha pienellä tulipaikalla ja siinä Petteri-pupu, joka pitää villasukistani. Mahdollisuus kokata on hyvää ekstraa, sillä yksin syöminen ravintoloissa on välillä ahdistavaa. Tyttären mukaan sujauttamat pienet hampurilaisravintolan suola- ja pippuripussit tulevat tarpeeseen. Kaiken lisäksi vuokraava pariskunta on valloittava.

Ihana ilta vähentää ahdistustani rajan ylittämisestä, muttei kokonaan poista sitä. Taakse Hollantiin jää systemaattisesti suunniteltu pyörätieverkosto risteyskyltteineen ja toimivine puhelinsovelluksineen. Edessä on musta laatikko, josta en ole saanut otetta. Olen suunnitellut polkevani Saksan osuuden North Sea Cycle Routea pitkin. Reitti on yksi Eurovelo-reiteistä, jollainen kulkee myös Suomen läpi. Kuten niin monet muutkin Euroopan Unionin hankkeista myös Eurovelon kohdalla velvollisuudet on jaettu maiden kesken. Kukin maa hoitaa oman osuutensa reitityksen, siitä viestimisen ja mikä minun osaltani tärkeintä, karttojen ja niitä käyttävien sovellusten valmistamisen. Opin netistä, että Brittien osuudesta on juuri saatu valmiiksi karttasovellus puhelimeen.

Löytääkseni Saksan osuuden North Sea Cycle Routesta minun täytyy osata etsiä termillä Nordseekusten Radweg ja tajuta että olen tulossa Niedersachsenin maakuntaan. Alueen tourismus keskuksen sivuilta löytyy reitin kartta, mutta sitä ei pysty zoomaamaan eikä liikuttamaan iPuhelimella. Otan yhteyttä turistipalveluun ja kuulen, että minun kannattaa ladata Outdooractive-sovellus. Norseekusten-reitin puhelinsovellus löytyy sieltä. Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Avaamani sovellus on tosin saksankielinen, enkä osaa kieltä sen vertaa, että löytäisin asetukset, josta vaihtaa kieltä. Onneksi ymmärrän, mitä Karte tarkoittaa.

Mustassa laatikossa minua on erityisesti ahdistanut kyvyttömyys ennakoida päivämatkojen pituuksia ja näinollen suunnitella loppumatkaa majapaikkoineen. Nyt tilanne helpottuu. Ymmärrän, että koko Saksan osuuden polkeminen pitkin serpentiinistä Pohjanmeren rantareittiä vie liian kauan ehtiäkseni laivaan. Päätän oikaista ensimmäisen niemen kohdalta. Tarkistan Pohjois-Saksaan muuttaneelta opiskelukaverilta, pystynkö luottamaan Google Mapsin pyöräreittiohjeisiin joutumatta Autobahnin keskelle. Suomessa Googlen pyöräreittiohjeistus kun on vielä hyvin huteralla pohjalla. Olen tyytyväinen saamaani positiiviseen vastaukseen. Reitti alkaa selkeytyä.

Ylitän Hollannin ja Saksan välisen rajan huomaamatta. Poljen pellonreunaa, saavun pieneen kylään ja ykskaks katujen nimet päättyvät StraSSe ja autoissa on saksalaiset rekisterikilvet. Ensimmäinen havainto rajan ylityksestä on kuitenkin tuoksu. Saksa haisee erilaiselle kuin Hollanti. Mahtaako johtua erilaisesta lämmityssysteemistä tai puusta, jota polttavat. Haju on kuitenkin sama kuin muissa saksalaisissa kaupungeissa, joissa olen vieraillut. Ja niitä on ihan monta.

Reitti Leerin pikkukaupunkiin kulkee Ems-joen piennarta pitkin. Sade ajaa minut lounaalle kaupungin keskustaan. Tuntuu kuin iPuhelimen akku tyhjenisi sateella nopeammin. Tietenkään se ei pidä paikkaansa, mutta lataaminen ei onnistu vara-akusta sadesuoja puhelimen päällä. Sillä välin kun puhelin latautuu, saan itse virtaa paikallisista räiskäleistä, ensimmäinen sienitäytteellä ja toinen hillolla. Leerin viehättävyydestä huolimatta koko kaupungista ei löydy yhtä ainoaa souveniirimyymälää, josta saisin pinssin koriini. Kun kysyn, johtuuko tämä siitä, ettei ole turistisesonki, paikallinen rouva naurahtaa ja sanoo, ettei täällä koskaan käy ketään.

Pohjanmeren rantareitti toimii puhelinsovelluksessa mielettömän hyvin. Musta laatikkoni alkaa harmaantua. Kun saavun Emdeniin, se on jo valkoinen. Appi sisältää reitin lisäksi pieniä turistivälähdyksiä nähtävyyksistä. Mikäli osaisin saksaa, ties mitä kaikkea voisinkaan oppia.

Ems-joen ylittävällä lautalla tapaan juuri eläköityneen saksalaispariskunnan, joka huomaa Suomen-lipun Diivan etukorissa. Pariskunnan molemmat puoliskot puhuvat yllättävän hyvää suomea. Kuulen että he ovat kymmenisen vuotta sitten rakentaneet kesämökin Lappiin ja viettävät siellä kesiään. Juttua piisaa erikoisella suomi-englanti-saksa kielifuusiolla.

Kun saavun ilman suussa yksinäisen naisen ullakollaan pitämään Zimmer Frei huoneeseen, olen kastunut uudelleen läpimäräksi. ”That’s Ostfriesland”, sanoo emäntäni. Minä kaivan laukusta villasukat ja jään kaipaamaan äidin kutomaa villapuseroa, jota matkassa ei ole.

Vapaa kuin taivaan lintu

Tiistaina 24. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 8 pvää ja 416 km 
Tänään poljettu 56 km 
reitillä Groningen - Bad Nieweschans 
____

Olen saapunut Hollannin koilliseen kolkkaan. Saksan rajalle on muutama kilometri. Raja olisi ollut mukava ylittää lautalla maiden välissä olevan Dollard-lahden yli, mutta lautta aloittaa liikennöinnin vasta toukokuussa.

On ollut reissun ensimmäinen sateinen päivä. Mikäs siinä. Mitä stressata säästä, kun siihen ei voi itse vaikuttaa? Mutta siitä huolimatta ei tällaisia päiviä kovin monia tarvitsisi tällä reissulla olla. Jo logistiikka on haasteellista, vaikka etukäteissuunnitelma sateen varalta toimikin hyvin.

Minimoin kastumisen lähtemällä matkaan aikaisin. Sääennuste on luvannut sadetta vasta puolesta päivästä alkaen. Aamupyöräily ulos kaupungista tutustuttaa mukavasti seudun työpaikkapyöräilyyn ja läheisissä pikkukylässä törmään hurjaan määrään lapsia, jotka polkevat kouluun.

Matka sujuu säästä huolimatta hyvin, maisemat ovat yhä edelleen ylivuotavan ihania, säästä riippumatta. Provinssitunteet vaikuttavat olevan korkealla. Maakunnan oma lippu liehuu melkein joka salossa. Epäilen josko Suomen tulevien maakuntien liput jatkossa liehuvat samalla tavoin, mikäli maakuntauudistus toteutuu.

Jätän Hollannin taakse haikeana. Erityisesti jään kaipaamaan loistavasti toimivaa pyörätieverkostoa, joka varmasti ei löydä vertaistaan mistään päin maailmaa. Jään kaipaamaan rentoa polkemista kauniilla kanavanrantaraiteilla. Ja jään kaipaamaan kaikkia niitä tuhansia eläimiä, joille olen rupatellut matkani varrella. Onneksi kukaan ei ole sulkenut minua paikalliseen pöpilään.

Pidän erityisen paljon linnuista, vaikken niitä kovin hyvin tunnekaan. Mieheni sanoo häpeävänsä pientä biologia minussa, kun hädin tuskin erotan kuusen koivusta. Sanonkin aina olevani valkotakkibiologi, en saapasjalkabiologi. Tunnistan siis paremmin vastaan kävelevät solut kuin vapaana liitävät linnut.

Bulkkien hanhien, ankkojen, joutsenten, sorsien ja lukuisten kahlaajien yläpuolella olen saanut erityistä iloa silkkiuikkujen soidinmenoista ja useiden lintujen pesintäpuuhien seuraamisesta, kun kosteikoista puuttuu vielä aluskasvillisuus. Kanavien yleislinnun mustavalkoinen väritys puhuttaa värisilmääni. Lajia en tunne.

Haikarat ansaitsevat erityishuomion. Pidän niistä kovasti. Muutaman kerran olen erehtynyt luulemaan kanavan vartessa päivystävää haikaraa sellaiseksi puutarhapatsaaksi, joita ihmiset laittavat kanavanvarsipihoilleen. Sitten olen ymmärtänyt olevani keskellä ei mitään. Kuka nyt tänne patsaan toisi? Kun irrotan kameraa etutangosta, haikara lähtee lentoon. Pari niistä on lentänyt vain muutaman sentin pääni yläpuolitse. Tunne salpaa hengen. Olen nähnyt myös yhden jalohaikaran. Se on sitten upea lintu.

Koiratkin ovat Hollannissa vapaita. Ja niitä on paljon. Kuten kissoja ja hevosiakin. Niistäkään ei saa helpolla kuvia, paitsi kaikkein löysimmistä. Koirat ovat tervetulleita ravintoloihin Hollannissa. Ne myös juoksevat nätisti omistajiensa pyörien vierellä ilman remmiä. Mietin mahtaisiko oma Mörköni juosta samoin, mikäli sillä olisi mahdollisuus. Epäilen.

Olenko minäkin vapaa, kun poljeskelen itsekseni täällä pitkin Hollannin maaseutua? Ystävättäreni mielestä kyllä. Itse olisin kriittisempi ja vastaisin, etten ehkä vielä. Voisin ottaa saman kysymyksen puolentoista viikon päästä, kun istun laivassa matkalla Saksasta Helsinkiin.

Mitä vapaus edes tarkoittaa? Helpot vastaukset sisältävät irrottautumista työstä, aikataulupaineista ja perhearjen vaatimuksista. Kirjailevan ystäväpariskuntamme vaimo kirjoitti joitakin vuosia sitten kirjan haaveestaan omistaa valkoinen sohva Rivieralla. Kirjan ydin oli siinä, että hän saisi itse päättää kuka hänen valkoisella sohvallaan istuisi. Sanoisinpa että siinä on kaikki. Eikä pelkästään vapaus päättää, kuka sohvalla istuu, vaan myös se, että siinä istuu joku.

Minun vapauttani koetellaan Bad Nieweschansin kylpylässä. Minulla on nälkä, kun saavun pieneen rajakylään. Pääkadun molemmat pubit ovat kiinni. Ei ole turistisesonki. Majapaikkaan ei pääse pariin tuntiin. Kuulen että ainoastaan kylän kuuluisasta terveyskylpylästä saa ruokaa. Pian sen jälkeen kun olen astunut sisään, minulle käy selväksi että kylpylä on kännykätön, tietokoneeton ja kameraton. Hetken olen lamaantunut ja tunnen olevani Neuvostoliitossa. Mitä ihmettä minä sitten voin tehdä lounasta odotellessa? Vartin päästä huomaan että olen rentoutunut. Systeemi saattaa siis toimia. Mitä väliä että kylpylä näyttää ulospäin kouvolalaiselta ala-asteelta.