Erityistä herkkyyttä

Lauantaina 28. huhtikuuta 2018 
diivamatkaa takana 12 pvää ja 642 km 
Tänään poljettu 52 km 
reitillä Varel - Bremerhaven 
____

Elaine Aron lanseerasi 90-luvulla termin ”erityisherkkä”, kun hän halusi kuvata tiettyä ihmisryhmää, jolla on samankaltaiset, erityisen herkät, luonteenpiirteet. Sana on levinnyt kulovalkean tavoin. Eikä ihme. Joka viidennen ihmisen uskotaan olevan jollakin tavoin erityisherkkä, vaikka jako ei jälleen olekaan mustavalkoinen. On kuitenkin syytä korostaa että erityisherkkyys ei ole sairaus, se on vain luonteenpiirre, yksi niiden monien joukossa, jotka tekevät meistä ihmisistä erilaisia ja elämästä näinollen kiehtovaa. En kuitenkaan sano, etteikö ominaisuus olisi tärkeä. Päinvastoin. Erityisesti niiden, jotka elävät tai työskentelevät meidän erityisherkkien läheisyydessä, olisi hyvä tiedostaa asia ja jopa ymmärtääkin sitä vähän.

Erityisherkkä ihminen reagoi toisilta ihmisiltä saamaansa vasteeseen erityisellä herkkyydellä. Välinpitämättömyys satuttaa. Huonoa käytöstä on lähes mahdoton sietää.

Olen tavannut tällä matkalla paljon ihania ihmisiä, mutta saanut osakseni myös töykeää välinpitämättömyyttä. Eikä se ole ihme. Kun ylipainoinen keski-iän tuolla puolen porskuttava naisihminen tulee majapaikan respaan hikisissä vaatteissa ja harmaat hiukset sekaisin, voiko kohtelu ollakaan sydämellistä.

Saksassa olen saanut enemmän positiivista huomiota kuin Hollannissa. Osittain varmaan siksi, että täällä pitkän matkan pyöräilijä on harvinaisempi näky.

Poljen tänään pitkän pätkän Pohjanmeren rantareittiä sivuten Jadebusenia. Kartalla reitti näyttää todellisuutta kiehtovammalta. Ranta on pengerretty ja ellen tietäisi polkevani meren rantaa, mikään ei kertoisi minulle siitä.

Pysähdyn matkan aikana syömään kerran. Parsa on kypsynyt ja sitä tarjoillaan erikoisviikkojen tapaan lähes joka kuppilassa. Kalan kanssa tietysti. Tuore kala on se ruoka, jota näillä hoodeilla kannattaa suosia.

Ravintolat ovat erityisherkälle ihmiselle usein tiukka paikka. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi yksin aterioivaa pitää kohdella kuin pohjasakkaa. Nurkkapöytä, kehno valaistus ja koko ravintolan hitain palvelu, joka on vielä kaiken päälle hyvin töykeää. Yksin eläviä ihmisiä on maailma pullollaan. Nyt he eivät selvästikään syö ulkona. Eikö jonkun kannattaisi brändätä ravintolaketju yksinsyöville? Olen törmännyt yhteen hyvään esimerkkiin. Se ei tule tältä matkalta, vaan yksinäiseltä ajanjaksolta avioliittojeni välissä. Olin kirjoutusmatkalla Pohjois-Ranskassa ja illallistin lähikuppilassa. Hovimestari kysyi minulta, haluanko istua yksin vaiko jonkun toisen yksin syövän seurassa. Heillä oli muutama, jotka mielellään ottaisivat seuraa. Illasta tuli mukava. Tällä matkalla niin Hollannissa kuin Saksassakin olen ollut ravintoloissa lähinnä huonotuulinen äkäpussi.

Kipuan matkan aikana kerran rantapenkereelle, jotta edes näen meren. En ole näkemästäni erityisen vaikuttunut. Mutta saanpahan koettu tähänastisen matkani ensimmäisen alamäen, kun poistun penkereeltä.

Erityisherkän ihmisen mielialat vaihtelevat. Päivässä on lukuisia ylä- ja alamäkiä. Illat ovat yleensä vaikeimpia. Sitä ne ovat myös minulla, niin tällä matkalla kuin kotonakin.

Bremenhaven yllättää minut. Ollaan kivenheiton päässä Bremenistä, jossa olen tavannut vierailla firman toimistolla. Ja samaan aikaan ollaan aivan kuin eri planeetalla. Saavun moderniin merelliseen satamakaupunkiin lautalla ja olen sijoittanut muutaman euron ekstraa huoneeseen, josta on merinäköala. En kadu. Suoritus on ollut oikea.

Erityisherkkä ihminen suorittaa helposti. Tämä on se sudenkuoppa, jossa erityisherkät ihmiset polttavat itsensä niin usein loppuun. Terapeutti kysyi minulta kerran, onko olemassa mitään tilannetta, missä minä en suorita. Mietin hetken. Vastaus ei ollut helppo. ”Kun minä menen saunaan, en suorita”, sanoin lopulta. ”Etkö koskaan?” terapeutti kysyi. Nyt vastaus oli helpompi. ”Mikäli minulla on saunassa seuraa, vieraita tai vaikka ihan tuttujakin, silloin se on taas suorite.” Tämä on yksi niistä seikoista, minkä takia olen tällä kyseisellä matkalla yksin.

Vetreytän illalla jalkojani kävellen satama-altaan reunaa. Piipahdan yhdellä lasillisella maisemabaarissa. Tapaan rentoja saksalaisturisteja. Onhan lauantai. Globaali ykkösuutinen on täälläkin kaikkien huulilla.